Sitä on vaikea selittää, miltä tuntuu kohdata kuolema. Se on
vain jotain niin repivää, ettei sitä osaa edes kuvailla kunnolla. Sitä tuskaa
voisi varmaan verrata siihen, että joku ajaisi päältäsi junalla ja sen jälkeen
kuristaisi sinua kun makaat maassa.
Kuolema voi tulla koska vain, missä vain. Se voi tulla yllättäen tai sitten ihan odotetusti. Tässä tapauksessa se tuli niin yllättäen, ettei sitä voinut kukaan odottaa.
Heräsin 7.tammikuuta kirpeään pakkaspäivään. Oli niin kylmä, talvi oli saapunut vähän ennen joulua ja oli nyt kaikkein kylmimmillään. Silitin koiramme päätä ja sanoin, että tulisin taas perjantaina takaisin, jos olisi vielä silloin lunta, niin mentäisiin yhdessä metsään samoilemaan.
Heitin kassini autoon ja istahdin pelkääjän paikalle. Uusi viikko koulussa oli alkamassa. Isäni istahti kuskin paikalle ja katsoi kiroten kelloa. Aika oli mennyt nopeammin kuin luulimme, pian tulisi kiire.
Mietimme menisimmekö katsomaan pappaani vai soittaisimmeko vain. Pappa asui vähän matkan päässä, alle kilometrin päässä omassa pikku mökissään.
Yritin soittaa isän puhelimella, muta vastausta ei kuulunut. Totesin sitten, että mennään vain nopeasti moikkaamaan, ei se nyt haittaa jos vähän myöhästyy.
Ajoimme pihaan ja kaikki näytti normaalilta. Piha oli putsattu lumesta kuten aina ja kulkukissalle oli laitettu raksuja ovenpieleen. Hyppäsin ulos autosta ja tunsin kuinka kylmä oli. Talvi oli tosiaan tullut räjähtävällä voimalla.
Koputin puiseen oveen, mutta en kuullut oven läpi kantapään iskuja lattiaan. Isäni lähti koputtamaan keittiön ikkunaan, sillä normaaliahan oli, että vanhuksilla oli huono kuulo. Ja oli pappa ennenkin tähän aikaan ollut nukkumassa.
Isä palasi takaisin ja sanoi, ettei liikettä näy. Ehkä tässä vaiheessa aivoissani tapahtui jotain, sillä huomasin, että ajatteluni hidastui. Aivan kuin elokuvissa, äänet kaikkosivat ja kuulin vain hidastuvan pulssini sekoitettuna hengityksen ääneen. Kylmä pakkasilma pisteli keuhkoissani ja oloni alkoi tuntua raskaalta, mutta levottomalta.
Yritin soitta uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut. Isä meni hakemaan vara-avainta. Seisoin oven takana ja toivoin sen aukeavan, toivoin tuon kahvan vääntyvän alaspäin. Halusin sen vääntyvän, halusin nähdä pappani nauravan suun, ja kuulla käheän äänen, kun hän kertoi olleensa nukkumassa ja ei ollut kuullut meitä.
Isä huusi puuvajassa, yritti etsiä vara-avainta. En kyennyt vastaamaan, tuijotin vain ovea ja aloin tuntemaan suurempaa levottomuutta. ”aukea nyt, aukea” ajattelin päässäni ja tuijotin kahvaa kahta kauheammin. Kohta se aukeaisi, aivan kohta.
Isäni löysi vihdoin avaimen ja saapui luokseni. Avain sujahti lukkopesään ja kuului pieni naksaus kun lukko aukesi. Isä väistyi aukeavan oven tieltä ja näin sain suoran näkymän käytävän päässä olevaan tilanteeseen.
Pappa makasi kasvot lattiaan, puukori levinneenä hänen jaloissaan. Tunsin välittömästi hengitykseni tuntuvan viiltävän kivuliaalta ja polttelevien kyyneleiden tulevan silmiini.
”Pappa!” Isäni huusi ja syöksyi oman isänsä luokse. Sain pakotettua itseni käytävän puoleen väliin, ennen kuin kaivoin puhelimen taskustani. Hätänumero, soita hätänumeroon.
Katsoin puhelimeni näyttöä ja en muistanut tunnuslukuani. Miten voisin unohtaa sen?
Hetken miettimisen ja panikoimisen jälkeen muistin puhelimen alareunassa lukevan ”hätäpuhelut.” Pystyisin ohittamaan puhelimeni lukituksen ja soittamaan hätäkeskukseen.
”Hätäkeskus.”
Mikä oli nimeni? Pitäisikö sanoa koko nimeni vai pelkkä kutsumanimi, vai riittikö pelkkä sukunimi?
”Hätäkeskus, mikä hätänä?”
En muista mitä tarkalleen sanoin puhelimeen, mutta ääni kantamattomana selitin tilanteen. Pappa makasi maassa, ei hengittänyt eikä reagoinut.
”Voitteko koittaa uhrin kyynärvartta, pystykö sitä taivuttamaan.”
Paniikki iski. En halunnut koskea, en halunnut. En halunnut nähdä lähempää.
”Isä koittaa…. En minä… Isä, hän koittaa… En….”
En kyennyt järkeviin lauseisiin, sopersin jotain sekavaa ja yritin sanoa isälle, että taivuta kyynärvartta. Mutta isä oli perääntynyt huoneen nurkkaan ja katsoi hajamielisesti puhelintaan.
”Isä…”
”Teidän pitää katsoa taipuuko kyynärvarsi”
”En… Isä…”
”Koittakaa taipuuko se.”
Kyyneleitä ei enää tullut, seisoin vain paikoillani ja tuijotin kännykkä korvalla eteeni. Minun tulisi koskea, en halunnut koskea. En halunnut tuntea, en halunnut nähdä. En halunnut olla lähelläkään, en vain halunnut. Tämä haju etoi minua, koko tilanne etoi minua. Kehoni oli murtumassa, minua huimasi ja päähäni koski.
Hätäkeskuksessa tiukka miesääni käski minua koittamaan kyynärvarren taipumista, enkä saanut yksinkertaista käskyä lähetettyä aivoihini. Minun tulisi liikkua, minun pitäisi edes kävellä pappan luokse. Sekin tuntui aivan liian vaikealta.
Jotenkin löysn itseni polvistuneena pappan viereltä. Pidin puhelinta korvalla ja puhuin puoliksi itselleni.
”Olen kyykyssä, ei hengitä…”
”Oikein hyvä, nyt se kyynärvarsi.”
Vasten tahtoani tiputin puhelimen kädestäni ja koskin varovasti kättä. Säpsäytin sen välittömästi takaisin kun tunsin fanelipaidan kankaan sormissani. En voinut, en pystynyt.
Jokin pakotti sisälläni minut tarttumaan uudestaan pappan käteen. En kuitenkaan koskaan kyennyt taivuttamaan sitä. En vain pystynyt. Aina kun tunsin sen tutun, vähän kuluneen kankaan käsissäni, koko kehooni sattui aivan kuin minua olisi lyöty lekalla. En vain voinut koskea, en niin, ettei pappa reagoisi kosketukseeni. En halunnut koskea häneen, jos hän ei katsoisi minua hymyillen sen jälkeen.
Kyyneleet alkoivat valua taas silmistäni ja muistini pätkäisi. Muistan vain itkeneeni puhelimeen, etten pysty ja nousseeni seisomaan. En tiedä katkaisinko tämän jälkeen hätäpuhelun ennen aikojaan vai vasta luvan saatua. En tiedä miten päädyin ulos, en tiedä mitä isäni teki.
Muistan vain seisovani ulkona ja katsoneeni tielle päin. En reagoinut mihinkään, vain katsoin. Ensin tuli isoveljeni, hän oli saanut tiedon tapahtuneesta. En muista puhuimmeko jotain, sillä mustan vain sen jäätyneen omenan omenapuussa, puussa jonka olimme monta vuotta sitten yhdessä istuttaneet pappan kanssa.
Sitten tuli äitini. Tiedän käyneemme lyhyen keskustelun, mutta sisällöstä en tiedä. Hänkin katosi sisälle.
Sitten saapui ambulanssi. Seurasin katseellani sen tuloa, enkä tuntenut edelleenkään mitään, en kylmyyttä, en surua, en mitään.
Toinen mieheistä hyppäsi suuren salkun – vai oliko se sittenkin reppu? – kanssa pois ja juoksi avoimesta ovesta sisään. Toinen tuli hillitymmin ulos ja katsoi pitkään minua. Emme puhuneet mitään, katsoimme vain. Hänkin katosi sisään ja jäin taas yksin. Jatkoin tielle tuijottamista, se tuntui hyvältä. Tuolla tiellä olimme useasti pappan kanssa menneet hänen pienellä punaisella traktorillaan.
En tiedä kuinka kauan olin seissyt paikoillani, kun näin jonkun kirkkaan näkökentässäni. Se äskeinen ambulanssin kuljettaja seisoi edessäni ja pyysi minua tulemaan lämpimään, ulkona oli kuulemma todella kylmä. Oliko ulkona mukamas niin kylmä?
Minulla oli hyvä olla, minulla oli oikeastaan lämmin. En ajatellut mitään, kävelin vain mies takanani sisälle. Pappan päälle oli poissa ollessani vedetty hänen sängystään päiväpeitto. Muut perheeni jäsenet istuivat keittiön pöydän ääressä ja katsoivat kaikki tuloani. En sanonut mitään, vaan istahdin seinustalle ja painoin pääni. Aivan kuin olisin elänyt psykoosissa. Tiedostin mitä ympärilläni tapahtui, mutta reagointikyky puuttui. Haistoin kitkerän hajun, sitä voisi kutsua kuoleman hajuksi, mutta en silti reagoinut. En tuntenut mitään, en mitään.
Sairaanhoitajat puhuivat jotain, muistan sanan poliisit. Päähäni alkoi sattua, muistan sen jomottavan kivun.
Jossain vaiheessa äiti repi päältäni paksun toppatakin pois ja jatkoin istumistani.
Minulla soi suoratoistona kohta Anssi Kelan laulusta päässäni. ”Viikko tästä eteenpäin, ja Mikan kaupungilla näin, kyyneleitä silmissään, se eilen löydettiin, kuolleena Lauri löydettiin”
Jossain vaiheessa sairaanhoitajat lähtivät ja poliisit saapuivat paikalle. Ensin sisään tullut ei muuta kuin sanonut suruvalittelut.
Mutta toinen poliisi kumartui minua kohden ja yritti laskea kätensä olalleni. Säpsähdin ja nostin käteni kasvojeni eteen ja katsoin poliisia järkyttyneenä suoraan silmiin. Sen poliisin katse syöpyi mieleeni, juuri sillä katseella katsotaan lasta, jolta on viety jotain tärkeää.
Poliisi sanoi ääneti suruvalittelut – vai reistailiko kuuloni? Enkö vain kuullut ihmisten ääntä, vai enkö halunnut kuulla? Oliko kuuloni lakannut toimimasta, yhdessä tunteideni kanssa?
Istuin, istuin ja istuin. Katsoin rypyssä olevaa mattoa ja mietin kuinka vihasinkaan sitä. Se oli maailman raivostuttavimman värinen räsymatto ikinä.
Istuin niin kauan, kunnes ruumisauto ajoi pihaan ja kantoi paarit pappan viereen. Paniikki, muistan sen paniikin. Ei pappaa saanut viedä, tämä oli hänen kotinsa, ei häntä saisi viedä kodistaan. Jos pappa lähtisi, kaikki muuttuisi todeksi. Jos hän lähtisi, tiesin ettei hän koskaan enää palaisi. Ei pappa saisi jättää minua, ei näin. Ei kaikki saisi päättyä näin, en olut valmis. En ollut valmis tähän, en valmis tähän tuskaan ja tähän menetykseen. Pappan pitäisi jäädä tänne meidän kanssa, sinne minne hän kuului.
En hyväksyisi hänen poismenoa, pappa ei olisi kuollut, hän vain nukkuisi. Ei pappa voinut olla kuollut, eihän hän edes ollut vielä edes iroittanut minulta lahjaksi saaneesta lumikolasta rusettia. Ei hän voisi olla poissa, hänen pitäisi toivottaa minulle mukavaa kouluviikkoa.
Ruumispussi suljettiin ja niin kunnioittavasti kuin vai voi, kannettiin pappa ruumisautoon. Katsoin auton sulkeutuvia ovia, ja kyyneleet valuivat silmistäni, mutta en silti tuntenut mitään. Kyyneleet vain valuivat, mutta olin turta.
Tuijotin vielä pitkään pappan perään, vaikka musta ruumisauto oli jo kauan aikaa sitten kadonnut näkökentästäni pitkin sitä tietä, jota olimme joskus pappan kanssa yhdessä kulkeneet. Nyt kulkisin siinä tiellä yksin, ilman tuttua henkilöä.
On vaikea selittää sellaista mitä ei muista. Vaikka kuinka yrittäisit, on muistojesi edessä verho, jota et pääse raottamaan. Päähäsi tulvii pieniä välähdyksiä joista et saa selvää, tunteet sekoittuvat yhdeksi suureksi massaksi ja pian tajuat ajattelevasi, ettei sitä koskaan edes tapahtunut. Miten sellaista voi tapahtua, mitä et muista?
En muista läheskään kaikkea, muistan kuitenkin tarkkaan sen hajun joka huoneessa vallitsi. Muistan sen näyn, missä pappa makaa käytävän päässä. Hätäkeskusoiton jälkeen muistan pätkiä sieltä sun täältä, mutta en muista ainuttakaan kokonaista lausetta mitä muut puhuivat. En muista puhuneeni loppu päivänä mitään, minä vain olin, makasin sängyssä ja katsoin kattoon. Tuo päivä on kuin palapeli – palapeli joka ei koskaan tulisi olemaan valmis.
***
Kun sinut murskataan maahan, ja tunnet elämääsi kannattelevien pilareiden murtuvan yksi kerrallaan, tarvitset elämääsi silloin ihmisiä, jotka kannattelevat taakkaasi sen aikaa, että olet itse tarpeeksi vanha kantamaan sen.
Mutta mitä tapahtuu, kun ystäväsi lukeutuvat ihmiset katoavat, jättävät sinut yksin tummuuteen. Mitä tapahtuu, vaikka itkuisesta anelustasi huolimatta, löydät itsesi keskeltä huoneen lattiaa viiltämässä saksilla kylkeäsi auki.
Astuin epävarmoin elkein kouluni ovista sisään. Olkapäälläni oleva kassi tuntui entistäkin raskaammalta, vaikken ollut pakannut edes mitään turhaa.
Opettajain huoneen käytävästä astui englannin opettajani, joka tervehti minua tuttuun tapaansa, mutta tällä kertaa en vastannut hänelle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun en vastannut kenellekään vastaan tulevalle ihmiselle. Nousin vain portaat ylös ja sulkeuduin huoneeseeni.
Katseeni osui seinälläni olevaan valokuvakollaasiin. Olin koonnut seinälleni erillaisia kuvia, sillä halusin koristaa tuota tylsän näköistä seinää.
Kaksi kuvaa vei huomioni. Molemmissa oli pappa ja minä. Toisessa olin kuumailmapalloilemassa, seisoin hymyillen korissa ja pappa seisoi edessäni. Hänen huulillaan oli vieno hymy, hän ei osannut hymyillä kuvissa.
Toisessa kuvassa hän hymyili. Hän seisoi vierelläni, minun päästyä ripiltä. Hymyilimme molemmat ja katsoimme suoraan kameraan. Pappa näytti niin onnelliselta ja tyytyväiseltä.
Otin kaikki kuvat alas seinältäni ja piilotin ne lipaston viimeiseen laatikkoon. En halunnut nähdä niitä kuvia ja miettiä, että nuo olivat ehkä viimeisimmät kuvat joissa minä ja pappa olimme kahdestaan – vain me kaksi.
Minua väsytti ja kävin sängylleni makaamaan. Aivan kuin kehostani olisi kadonnut kaikki energia ja varmuus. En ollut kuten ennen, en tihkunut energiaa ja positiivisuutta. Olin vain tyhjä kuori, joka makasi sängyllä ja yritti saada olonsa helpottumaan. Oli niin tunkkainen ilma, oloni oli tukkoinen ja raskas.
Varovainen koputus kuului oveltani ja tiesin kyllä heti kuka oli kyseessä. Pakottauduin ylös sängystä ja avasin oven. Välittömästi kaulaani syöksyi joukko ihmisiä. Oloni koheni heti, kun joku lohdutti minua. Ystäväni, he auttaisivat minut yli tästä. Heidän avullaan tämä kaikki tuntuisi helpommalta.
Meni viikko, niin tajusin istuvani keskellä huonettani – yksin. Tuuli piiskasi vanhaa kivirakennusta ja vanhoista ikkunoista veti. En tuntenut kylmää, katsoin vain eteeni ja pidin saksia kädessäni. Olin avannut saksien terät näkyviin ja laskin toisen niistä rannettani vasten. En katsonut käteeni, kun viilsin. Kokemattomana viilsin pinnallisen haavan, verta ei tullut nimeksikään. Sävähdin kipua, se sattui, mutta tuntui hyvältä. Unohdin hetkeksi henkisen kipuni, kun adrenaliini alkoi virrata suonissani.
Peitin kömpelösti haavani vetämällä hupparin päälleni. Kävelin ulos huoneestani ja menin keittiöön. Ystäväni olivat siellä, nauroivat kovaäänisesti. Loihdin jostain huulilleni pienoisen hymyn ja kysyin mitä he tekivät.
”Ollaan menossa laavulle.”
”Ai, ette katsokaan sitä leffaa tänään…”
”Ei meitä kiinnosta nyt leffa”
”Okei, ei se mitään, katotaan se vaikka huomenna?”
”Joo joo, haluatko tulla mukaan?”
Halusinko mukaan? Halusinko juoda?
Ennen kuin edes mietin, vastasin hymyillen, että joo, voin tulla. Ja niin istuin illalla laavulla, vieressäni paketillinen siidereitä. Muut vetivät alkoholia sellaisella tahdilla, että minua hirvitti. Olin joskus juonut van silloin tällöin puolikkaan siiderin ja silloinkin todella hitaasti.
Join siiderini niin nopeasti, että tunsin sen vaikutuksen melkein välittömästi. Oloni oli kevyt, todella kevyt. Viikon kestänyt raskaus oli kadonnut ja tuntui kuin olisin vapautunut mustuudesta. Elämä hymyili taas.
Humalluin lisää ja mieleni sekä kehoni ei pelannut yhteen. Kykenin ajattelemaan, mutta huomasin, ettei kehoni reagoinut ajatteluuni, menin vain sponttaanisti eteenpäin.
Sitten tuli se mies, joka haksautti minut. Hän näki, että olin humalassa, sekä todella kokematon. Olin uusi tässä piirissä, joten totta kai hän oli kiinnostunut. Ja niin löysin itseni tuon miehen kainalosta, kalja kädessäni. En edes pitänyt sen mausta, mutta join kun hän tarjosi.
Jossain vaiheessa alkoholi päätti palauttaa minut maan tasalle. Oloni ei kuulunut olla kevyt, joten palasin rämähtäen maahan. Minua alkoi ahdistamaan, katsoin muiden rellestämistä ympärilläni. Minua oksetti jokaisen käytös, miten he saattoivat olla tuollaisia. Katosin kirpeään talvi-ilmaan vetäämään happea. Nojasin laavun lumiseen kattoon ja katselin tähtiä. Ne näyttivät niin kirkkailta. Kuinka monta kertaa olinkaan pappan kanssa etsinyt pohjantähteä kirkkaalta taivaalta.
Laavun ovi aukesi ja tutut kasvot ilmestyivät näkökenttääni. Tuo äskeinen poika asettui viereeni nojailemaan vasten laavun kattoa ja katsoi myös taivaalle. Seisoimme siinä pitkän hetken, vain tuijottamassa taivaalle.
Puhuimme melkein kaikesta, olin hetken taas onnellinen. Nojasin hänen olkapäähänsä ja kuuntelin hänen rauhallisen tasaista puhetta. Olisin voinut olla siinä ikuisesti, vain katsella tähtiä ja kuunnella toisen ihmisen puhetta. Hetken, pienen hetken, olin onnellinen. Olin taas se normaali tyttö, joka rakasti muita ihmisiä ympärillään.
Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Löysin itseni pian omasta sängystäni, yksin kylmästä ja kolkosta huoneestani.
Alkoholi oli auttanut oloani hetkeksi, mutta nyt se kaikki raskas ja painava olo tuli takaisin räjähtävällä voimalla. En halunnut nousta sängystä, en vain kyennyt nousemaan. Vaikka alkoholi oli tehnyt oloni hetkellisesti hyväksi, niin nyt tuntui miljoona kertaa pahemmalta. Jopa niin pahalta, että olisin halunnut itkeä.
Istuin saunan lauteilla isäni vieressä ja katsoin tiiliseinä edessäni
”Me tapoimme pappan. Hän juoksi puhelimeen ja kuoli. Me tapoimme hänet…”
Uskoin noihin sanoihin, uskoin tosissani tappaneeni oman isovanhempani. Oli minun ideani soittaa, minä tapon hänet. Olin murhaaja, kylmäverinen murhaaja. Ilman minua pappa eläisi edelleen, hän olisi edelleen kanssamme.
Menin suihkun kautta omaan huoneeseeni. Yiritin itkeä, mutta itku ei tullut, se juuttui kurkkuuni. Yritin purkaa omaa oloani, mutta en saanut mitään ulos. Tunteet kasaantuivat vain tiukemmin ja tiukemmin, enkä voinut asialle mitään.
Murhaajan taakkaa oli todella vaikea kantaa ja minulla menikin aikaa uskoa tosiasia, etten ollut pappan kuolemaan johtava syy, vaan kalkkiintuneet verisuonet ja sydänkohtaus.
Mutta syöksykierteeni alkoi, aloin saamaan aina vain synkempiä ajatuksia päähäni, enkä päässyt enää omaa itseäni pakoon. Olin tappamassa itseäni sisältä päin eikä kukaan ollut tulossa väliin. Olin jo tässä vaiheessa jäänyt yksin, vaikken sitä myöntänytkään itselleni.
”Englannissa on tiettyjä lauserakenteita jotka noudattavat samaa kaavaa.”
Englanninopettajani ääni ei tavoittanut minua. Istuin vain paikallani ja pyörittelin huulirasvaani pitkin pöydän liukasta pintaa. Olin niin turta, niin turta, että luulin olevani kuollut.
Nauru kajahti takanani repivällä voimalla ja vilkaisin katsomaan olkani taakse. Siellä ystäväni nauroivat takapenkissä – ilman minua.
Tajusin tunnin loppuvan vasta, kun muut olivat poistuneet ja opettaja katsoi minua luokan edessä. Hänen kasvoillaan oli jotain tuttua, olin nähnyt tuon ilmeen ennenkin. Tuo ilme oli ambulanssikuljettajalla, joka katsoi minun seisomistani pihalla.
”Anu, onko kaikki hyvin?”
Loihdin kasvoilleni sen tutuksi tulleen tekohymyn, jonka olen koko elämäni osannut tehdä.
”On tietenkin.”
”Tiedän että olet kokenut rankkoja asioita, en syytä sinua jos haluat aikaa itsellesi. Voit aivan hyvin olla pois muutamalta tunnilta jos haluat, en edes laita sinulle merkintää poissaolostasi”
Hymyni leveni, mutta huomasin, ettei silmäni tulleet hymyyn mukaan kuten ennen, saatoin vain toivoa, että hymyni olisi tarpeeksi uskottava.
”Olen ihan kunnossa, hiukan vain väsynyt. Kiitos kuitenkin kysymästä. Mutta voisin mennä nyt, kauhea nälkä ja ruokalassa on nugetteja! ”
Pirteä ääneni oli vahva, niin vahva, että se ihmetytti minuakn. Oli niin helppo esittää iloista ja vahvaa persoonaa muiden edessä, mutta suljettujen ovien takana sain olla niin heikko kuin halusin. Sain itkeä rauhassa, huutaa tuskaani tyynyä vasten.
Ajan pitäisi korjata haavat ja tuskan hellittää, mutta minun oloni vain paheni. Se paheni tunti tunnilta ja löysin koko ajan lisää jälkiä kehostani. En viillellyt liian syvälle, juuri niin syvälle, että se sattui, mutta ei jättänyt suuria arpia. Saatoin myös tuntikausia raapia tiettyä kohtaa, se toimi viiltelyn korvikkeena, sain nautintoa pidempään.
Olin kömpelö peittämään jälkiäni, ehkä halusin jonkun huomaavan ne ja kyseenalaistavan jaksamukseni. Mutta kukaan ei tullut kyseenalaistamaan vointiani. Iloinen ihminen ei voi olla masentunut.
En jaksaisi pidempään, en enää kauan. Kävelin ystävieni luokse, he olivat taas lähtemässä laavulle. Minua ei enää edes kysytty mukaan, en ollut vaivan arvoinen. Katsoin ystäviäni pitkään, mietin mitä teen. He olivat jättäneet minut ulkopuolelle, en ollut heille enää mitään. Olin vain se henkilö, ketä valehtelisi asuntolanvalvojalle heidän olinpaikkansa. Olin kuin koira, jolle sanottiin heipat ovella, juuri ennen kuin ovi suljettaisiin perässä. Käyttäydyinkin kuin koira, olin aivan liian lojaali heille, yrtin niin paljon olla heidän arvoisensa. Mutta en ollut, en ollut heille mitään. Tummuus sisälläni kasvoi, mitä enemmän vietin yksin. En halunnut olla yksin, en halunnut itkeä loputonta ja tuskaista itkuani, en halunnut repiä itseäni hiljaa riekaleiksi. Halusin ystäväni takaisin, halusin nauraa yö myöhään tyhmille jutuille ja olla onnellinen.
Ennen kuin tajusinkaan, löysin itseni heidän huoneensa lattialta. Viimeisillä voimillani itkin ja anelin, pyysin heitä jäämään luokseni. Tarvitsin heitä jotta selviäisin, tarvitsin heidän tukeaan. Itkin niin paljon, että sieluuni sattui. En halunnut jäädä yksin, en halunnut vain katsoa heidän katoavien selkien perään.
Paljastin heille kuinka heikko olin, sillä en ole koskaan eläessäni näyttänyt itkuani niin selvästi, annoin sen kaiken tuskan murtautua ulos, annoin heidän nähdä kaiken – aivan kaiken.
Tärisin lattialla ja vuodatin kyyneliäni, samalla kun kuulin satoja vakuutteluja, en ollut jäämässä yksin, he eivät jättäisi minua. Rikkinäinen sieluni uskoi, luulin kaiken korjaantuvan. Mutta se ei korjaantunut, vain pahentui. Vakuutteluista huolimatta jäin yksin makaamaan lattialle, kun he käänsivät minulle selkänsä. Viimeisen Kerran katsoin heidän katoavien selkiensä perään, viimeisen kerran näyttäisin tuskaani kenellekään. Miksi näyttäisin kuinka paha minulla on, jos kukaan ei siitä huolimatta auttaisi minua?
Filmini katkeaa taas, mutta muistan sen tyhjyyden tunteen, sen loputtoman mustuuden josta en löytänyt yhtäkään valon pilkahdusta. Kaikki oli maalattu mustan eri sävyillä, eikä yhtäkään vaaleaa sävyä löytynyt.
Vihreät silmäni etsivät epätoivoisesti ulospääsyä, mutta sellaista ei ollut näkyvissä. Olin vain uppoamassa syvemmälle ja syvemmälle tähän tyhjyyteen, enkä tiennyt enää miten pääsisin pois.
Itkuni oli itketty, aneluni oli aneltu, olin yksin. Kukaan ei tullutkaan hakemaan minua, kukaan ei nähnytkään kulissieni taakse. Minut oli petetty ja jätetty, saisin nyt kestää kaiken ilman ketään tukijoukkoa. Pystyin vain enää hymyilemään, elämään puoli teholla. Aina aika ajoin rikkinäinen mieleni ei jaksanut esittää, saatoin vilauttaa esiripun taakse. Mutta kukaan ei siltikään tullut, kukaan ei pelastanut minua itseltäni.
Yritin piiloutua, yritin juosta tuota mustuutta pakoon. Mutta aina se löysi minut, aina se kietoi kätensä ympärilleni. Aluksi taistelin vastaan, mutta jossain vaiheessa lopetin sen. Ehkä siinä vaiheessa kun ketään muuta ei enää ollut, oli vain mustuus ja minä. Mustuus piti minua tiukasti syleilyssään ja kieltäytyi päästämästä, olihan se rakastanut minua koko tämän ajan, toisin kuin muut. Se ei lähtisi ja hylkäisi, se jäisi ja lohduttaisi.
Lopulta lopetin yrittämisen, en enää edes yrittänyt löytää valoa, halusin vain mustuuden. Se oli maailman ainoa asia, joka huomasi minut ja ahdinkoni. Se piti minua lähellään, näki muurieni taakse. Mustuus ei jättänyt minua vaikka kuinka itkin lattialla, se pysyi vierelläni ja itki kanssani samoja surun ja katkeruuden kyyneliä.
Mustuus tuuditti minut joka ilta rauhattomaan uneen, suojeli minua yön painajaisilta. Aina kun heräsin itkuuni, kertoi se kohta tuntuvan paremmalta, pian ei enää sattuisi, pian olisi kevyt olo. Minun pitäisi vain jaksaa vähän matkaa, jotta olisin valmis. Aina kun sain pienen pilkahduksen valoa elämääni, mustuus karkoitti sen, valo oli myrkyllistä. Valo oli petollinen, se hylkäsi heti jos sai paremman paikan jostain muualta.
Lopulta kun olin vajonnut tässä tyhjyydessä tarpeeksi alas, tunsin sen. Minuun ei enää sattunut, minuun ei koskisi enää jos luottaisin mustuuteen. Se kertoi miten voisimme olla aina yhtä, miten emme koskaan joutuisi sanomaan hyvästejä. Uskoin vihdoin huomisen olevan parempi, mustuus kertoi, että olin valmis.
Minä olinkin, olin valmis antamaan itseni mustuudelle. Olin valmis sulkemaan silmäni, jottei valo enää saastuttaisi niitä.
Suljin silmäni, olin valmis, tämän valmiimmaksi ei voisi tulla. Katsoin erillaisten lääkkeiden kasaa pöydälläni, päätin, että huomenna söisin ne kaikki. Eläisin vielä yhden päivän, tekisin kaikkea mitä haluaisin. Menin kauppaan ja ostin kaikkea makeaa. Jäätelöä, karkkia, leivonnaisia – aivan kaikkea. Söin ne kaikki. Söin niin kauan, kunnes kehoni petti ja oksensin kaiken ulos. Mutta silti tuntui hyvältä, olisin pian taas elossa, vapaa tästä kaikesta.
Katsoin lääkkeitä ja olin hetken aivan varma, että ottaisin ne. Olin jopa lajitellut ne jo koon, värin ja ulkomuodon mukaan. Mutta en koskaan ottanut niitä. Tajusin sen, kun huuhdoin ne vessanpöntöstä alas. En tiedä mikä sai mieleni muuttumaan, ehkä jokin suojelusenkelin tapainen laski siipensä ylleni ja suojeli minua itseltäni. Ehkä olin vain pelkuri, enkä uskaltanut viedä tätäkään asiaa loppuun asti. Tiesin vain, että joutuisin jatkamaan tätä yksinäistä taivaltani täällä maanpäällisessä helvetissä.
Mustuus kutsui minua, pyysi tulemaan luokseen. Anelin sitä odottamaan, nukahtaisin kyllä.
Mutta en nukahtanut, en koskaan lopullisesti. Joka päivä silmäni aukesivat uuteen päivään. Vaikka kuinka yritin, en nukahtanut. Mustuus alkoi käydä kärsimättömäksi, se ei halunnut odottaa enää enempää. Anelin sitä jäämään, se oli ainoa ystäväni.
Hortoilin hortoilemistani ja yhtenä päivänä löysin itseni seisomasta huoneen keskeltä, vieraiden ihmisten ympäröimänä. Hymyilin leppoisasti ja yritin parhaani, halusin olla normaalin oloinen. En halunnut näyttää heillekin kuinka rikki oikeasti olin. Jos näyttäisin, lähtisivät hekin, jättäisivät he minut yksin itkemään huoneen lattialle, kuten viimeksikin. Tämän käynnin jälkeen syntyi kuitenkin mustuuteen aivan pienen pieni särö, josta säteili aivan pieniä valohippuja.
Mitä useammin löysin itseni tuossa samaisesta huoneesta, keskustelemassa samojen ihmisten kanssa, kasvoi pienien valonhippujen joukko sisälläni. Olin saanut jalan kuoleman ja elämän erottavan oven väliin. En suostunut aivan vielä luovuttamaan. Ehkä minulla olisi vielä tarkoitus tässä elämässä, ehkä voisin katsoa edes pari päivää, oliko elämällä minulle jotain annettavaa.
Päivät muuttuivat viikoiksi, pian kuukausiksi. Mustuus alkoi käydä levottomaksi, se oli lähtemässä. Hätäännyin ja anelin sitä jäämään. Ei se voisi lähteä, se oli tukenut minua kun kukaan muu ei tukenut. Mutta mustuus ei jäänyt, sen oli pakko lähteä. Valo oli aivan liian kirkas. Mustuus ja valo eivät voi elää tasapainossa, ne syrjäyttävät toinen toisensa. Vaikka aluksi yritinkin taistella vastaan, syntyi tyhjyyteeni lisää valopilkkuja, kuin pieniä tähtiä. Lopulta tähtiä oli niin paljon, että niistä saisi kokonaisen universumin.
Yhtenä päivänä, aivan tavallisena sellaisena, mustuus oli syrjäytetty. Oloni oli raskas, mutta valoisa. Istuin ahtaassa pakettiautossa äänekkäiden ihmisten keskellä ja kuuntelin naurua. Mutta tällä kertaa nauroin mukana, en ollut enää ulkopuolinen.
Kapasin mustuutta, kaipasin sen lohduttavaa voimaa. Mutta kun katson tähtien väliin, näen mustuuden, siellä se kuiskaa hiljaa, ettei ole jättänyt minua. Se on edelleen luonani, vaikkei olekaan näkyvä. Kirkkainkin tähtitaivas on painettu mustalle kankaalle.
Kuolema voi tulla koska vain, missä vain. Se voi tulla yllättäen tai sitten ihan odotetusti. Tässä tapauksessa se tuli niin yllättäen, ettei sitä voinut kukaan odottaa.
Heräsin 7.tammikuuta kirpeään pakkaspäivään. Oli niin kylmä, talvi oli saapunut vähän ennen joulua ja oli nyt kaikkein kylmimmillään. Silitin koiramme päätä ja sanoin, että tulisin taas perjantaina takaisin, jos olisi vielä silloin lunta, niin mentäisiin yhdessä metsään samoilemaan.
Heitin kassini autoon ja istahdin pelkääjän paikalle. Uusi viikko koulussa oli alkamassa. Isäni istahti kuskin paikalle ja katsoi kiroten kelloa. Aika oli mennyt nopeammin kuin luulimme, pian tulisi kiire.
Mietimme menisimmekö katsomaan pappaani vai soittaisimmeko vain. Pappa asui vähän matkan päässä, alle kilometrin päässä omassa pikku mökissään.
Yritin soittaa isän puhelimella, muta vastausta ei kuulunut. Totesin sitten, että mennään vain nopeasti moikkaamaan, ei se nyt haittaa jos vähän myöhästyy.
Ajoimme pihaan ja kaikki näytti normaalilta. Piha oli putsattu lumesta kuten aina ja kulkukissalle oli laitettu raksuja ovenpieleen. Hyppäsin ulos autosta ja tunsin kuinka kylmä oli. Talvi oli tosiaan tullut räjähtävällä voimalla.
Koputin puiseen oveen, mutta en kuullut oven läpi kantapään iskuja lattiaan. Isäni lähti koputtamaan keittiön ikkunaan, sillä normaaliahan oli, että vanhuksilla oli huono kuulo. Ja oli pappa ennenkin tähän aikaan ollut nukkumassa.
Isä palasi takaisin ja sanoi, ettei liikettä näy. Ehkä tässä vaiheessa aivoissani tapahtui jotain, sillä huomasin, että ajatteluni hidastui. Aivan kuin elokuvissa, äänet kaikkosivat ja kuulin vain hidastuvan pulssini sekoitettuna hengityksen ääneen. Kylmä pakkasilma pisteli keuhkoissani ja oloni alkoi tuntua raskaalta, mutta levottomalta.
Yritin soitta uudelleen, mutta vastausta ei kuulunut. Isä meni hakemaan vara-avainta. Seisoin oven takana ja toivoin sen aukeavan, toivoin tuon kahvan vääntyvän alaspäin. Halusin sen vääntyvän, halusin nähdä pappani nauravan suun, ja kuulla käheän äänen, kun hän kertoi olleensa nukkumassa ja ei ollut kuullut meitä.
Isä huusi puuvajassa, yritti etsiä vara-avainta. En kyennyt vastaamaan, tuijotin vain ovea ja aloin tuntemaan suurempaa levottomuutta. ”aukea nyt, aukea” ajattelin päässäni ja tuijotin kahvaa kahta kauheammin. Kohta se aukeaisi, aivan kohta.
Isäni löysi vihdoin avaimen ja saapui luokseni. Avain sujahti lukkopesään ja kuului pieni naksaus kun lukko aukesi. Isä väistyi aukeavan oven tieltä ja näin sain suoran näkymän käytävän päässä olevaan tilanteeseen.
Pappa makasi kasvot lattiaan, puukori levinneenä hänen jaloissaan. Tunsin välittömästi hengitykseni tuntuvan viiltävän kivuliaalta ja polttelevien kyyneleiden tulevan silmiini.
”Pappa!” Isäni huusi ja syöksyi oman isänsä luokse. Sain pakotettua itseni käytävän puoleen väliin, ennen kuin kaivoin puhelimen taskustani. Hätänumero, soita hätänumeroon.
Katsoin puhelimeni näyttöä ja en muistanut tunnuslukuani. Miten voisin unohtaa sen?
Hetken miettimisen ja panikoimisen jälkeen muistin puhelimen alareunassa lukevan ”hätäpuhelut.” Pystyisin ohittamaan puhelimeni lukituksen ja soittamaan hätäkeskukseen.
”Hätäkeskus.”
Mikä oli nimeni? Pitäisikö sanoa koko nimeni vai pelkkä kutsumanimi, vai riittikö pelkkä sukunimi?
”Hätäkeskus, mikä hätänä?”
En muista mitä tarkalleen sanoin puhelimeen, mutta ääni kantamattomana selitin tilanteen. Pappa makasi maassa, ei hengittänyt eikä reagoinut.
”Voitteko koittaa uhrin kyynärvartta, pystykö sitä taivuttamaan.”
Paniikki iski. En halunnut koskea, en halunnut. En halunnut nähdä lähempää.
”Isä koittaa…. En minä… Isä, hän koittaa… En….”
En kyennyt järkeviin lauseisiin, sopersin jotain sekavaa ja yritin sanoa isälle, että taivuta kyynärvartta. Mutta isä oli perääntynyt huoneen nurkkaan ja katsoi hajamielisesti puhelintaan.
”Isä…”
”Teidän pitää katsoa taipuuko kyynärvarsi”
”En… Isä…”
”Koittakaa taipuuko se.”
Kyyneleitä ei enää tullut, seisoin vain paikoillani ja tuijotin kännykkä korvalla eteeni. Minun tulisi koskea, en halunnut koskea. En halunnut tuntea, en halunnut nähdä. En halunnut olla lähelläkään, en vain halunnut. Tämä haju etoi minua, koko tilanne etoi minua. Kehoni oli murtumassa, minua huimasi ja päähäni koski.
Hätäkeskuksessa tiukka miesääni käski minua koittamaan kyynärvarren taipumista, enkä saanut yksinkertaista käskyä lähetettyä aivoihini. Minun tulisi liikkua, minun pitäisi edes kävellä pappan luokse. Sekin tuntui aivan liian vaikealta.
Jotenkin löysn itseni polvistuneena pappan viereltä. Pidin puhelinta korvalla ja puhuin puoliksi itselleni.
”Olen kyykyssä, ei hengitä…”
”Oikein hyvä, nyt se kyynärvarsi.”
Vasten tahtoani tiputin puhelimen kädestäni ja koskin varovasti kättä. Säpsäytin sen välittömästi takaisin kun tunsin fanelipaidan kankaan sormissani. En voinut, en pystynyt.
Jokin pakotti sisälläni minut tarttumaan uudestaan pappan käteen. En kuitenkaan koskaan kyennyt taivuttamaan sitä. En vain pystynyt. Aina kun tunsin sen tutun, vähän kuluneen kankaan käsissäni, koko kehooni sattui aivan kuin minua olisi lyöty lekalla. En vain voinut koskea, en niin, ettei pappa reagoisi kosketukseeni. En halunnut koskea häneen, jos hän ei katsoisi minua hymyillen sen jälkeen.
Kyyneleet alkoivat valua taas silmistäni ja muistini pätkäisi. Muistan vain itkeneeni puhelimeen, etten pysty ja nousseeni seisomaan. En tiedä katkaisinko tämän jälkeen hätäpuhelun ennen aikojaan vai vasta luvan saatua. En tiedä miten päädyin ulos, en tiedä mitä isäni teki.
Muistan vain seisovani ulkona ja katsoneeni tielle päin. En reagoinut mihinkään, vain katsoin. Ensin tuli isoveljeni, hän oli saanut tiedon tapahtuneesta. En muista puhuimmeko jotain, sillä mustan vain sen jäätyneen omenan omenapuussa, puussa jonka olimme monta vuotta sitten yhdessä istuttaneet pappan kanssa.
Sitten tuli äitini. Tiedän käyneemme lyhyen keskustelun, mutta sisällöstä en tiedä. Hänkin katosi sisälle.
Sitten saapui ambulanssi. Seurasin katseellani sen tuloa, enkä tuntenut edelleenkään mitään, en kylmyyttä, en surua, en mitään.
Toinen mieheistä hyppäsi suuren salkun – vai oliko se sittenkin reppu? – kanssa pois ja juoksi avoimesta ovesta sisään. Toinen tuli hillitymmin ulos ja katsoi pitkään minua. Emme puhuneet mitään, katsoimme vain. Hänkin katosi sisään ja jäin taas yksin. Jatkoin tielle tuijottamista, se tuntui hyvältä. Tuolla tiellä olimme useasti pappan kanssa menneet hänen pienellä punaisella traktorillaan.
En tiedä kuinka kauan olin seissyt paikoillani, kun näin jonkun kirkkaan näkökentässäni. Se äskeinen ambulanssin kuljettaja seisoi edessäni ja pyysi minua tulemaan lämpimään, ulkona oli kuulemma todella kylmä. Oliko ulkona mukamas niin kylmä?
Minulla oli hyvä olla, minulla oli oikeastaan lämmin. En ajatellut mitään, kävelin vain mies takanani sisälle. Pappan päälle oli poissa ollessani vedetty hänen sängystään päiväpeitto. Muut perheeni jäsenet istuivat keittiön pöydän ääressä ja katsoivat kaikki tuloani. En sanonut mitään, vaan istahdin seinustalle ja painoin pääni. Aivan kuin olisin elänyt psykoosissa. Tiedostin mitä ympärilläni tapahtui, mutta reagointikyky puuttui. Haistoin kitkerän hajun, sitä voisi kutsua kuoleman hajuksi, mutta en silti reagoinut. En tuntenut mitään, en mitään.
Sairaanhoitajat puhuivat jotain, muistan sanan poliisit. Päähäni alkoi sattua, muistan sen jomottavan kivun.
Jossain vaiheessa äiti repi päältäni paksun toppatakin pois ja jatkoin istumistani.
Minulla soi suoratoistona kohta Anssi Kelan laulusta päässäni. ”Viikko tästä eteenpäin, ja Mikan kaupungilla näin, kyyneleitä silmissään, se eilen löydettiin, kuolleena Lauri löydettiin”
Jossain vaiheessa sairaanhoitajat lähtivät ja poliisit saapuivat paikalle. Ensin sisään tullut ei muuta kuin sanonut suruvalittelut.
Mutta toinen poliisi kumartui minua kohden ja yritti laskea kätensä olalleni. Säpsähdin ja nostin käteni kasvojeni eteen ja katsoin poliisia järkyttyneenä suoraan silmiin. Sen poliisin katse syöpyi mieleeni, juuri sillä katseella katsotaan lasta, jolta on viety jotain tärkeää.
Poliisi sanoi ääneti suruvalittelut – vai reistailiko kuuloni? Enkö vain kuullut ihmisten ääntä, vai enkö halunnut kuulla? Oliko kuuloni lakannut toimimasta, yhdessä tunteideni kanssa?
Istuin, istuin ja istuin. Katsoin rypyssä olevaa mattoa ja mietin kuinka vihasinkaan sitä. Se oli maailman raivostuttavimman värinen räsymatto ikinä.
Istuin niin kauan, kunnes ruumisauto ajoi pihaan ja kantoi paarit pappan viereen. Paniikki, muistan sen paniikin. Ei pappaa saanut viedä, tämä oli hänen kotinsa, ei häntä saisi viedä kodistaan. Jos pappa lähtisi, kaikki muuttuisi todeksi. Jos hän lähtisi, tiesin ettei hän koskaan enää palaisi. Ei pappa saisi jättää minua, ei näin. Ei kaikki saisi päättyä näin, en olut valmis. En ollut valmis tähän, en valmis tähän tuskaan ja tähän menetykseen. Pappan pitäisi jäädä tänne meidän kanssa, sinne minne hän kuului.
En hyväksyisi hänen poismenoa, pappa ei olisi kuollut, hän vain nukkuisi. Ei pappa voinut olla kuollut, eihän hän edes ollut vielä edes iroittanut minulta lahjaksi saaneesta lumikolasta rusettia. Ei hän voisi olla poissa, hänen pitäisi toivottaa minulle mukavaa kouluviikkoa.
Ruumispussi suljettiin ja niin kunnioittavasti kuin vai voi, kannettiin pappa ruumisautoon. Katsoin auton sulkeutuvia ovia, ja kyyneleet valuivat silmistäni, mutta en silti tuntenut mitään. Kyyneleet vain valuivat, mutta olin turta.
Tuijotin vielä pitkään pappan perään, vaikka musta ruumisauto oli jo kauan aikaa sitten kadonnut näkökentästäni pitkin sitä tietä, jota olimme joskus pappan kanssa yhdessä kulkeneet. Nyt kulkisin siinä tiellä yksin, ilman tuttua henkilöä.
On vaikea selittää sellaista mitä ei muista. Vaikka kuinka yrittäisit, on muistojesi edessä verho, jota et pääse raottamaan. Päähäsi tulvii pieniä välähdyksiä joista et saa selvää, tunteet sekoittuvat yhdeksi suureksi massaksi ja pian tajuat ajattelevasi, ettei sitä koskaan edes tapahtunut. Miten sellaista voi tapahtua, mitä et muista?
En muista läheskään kaikkea, muistan kuitenkin tarkkaan sen hajun joka huoneessa vallitsi. Muistan sen näyn, missä pappa makaa käytävän päässä. Hätäkeskusoiton jälkeen muistan pätkiä sieltä sun täältä, mutta en muista ainuttakaan kokonaista lausetta mitä muut puhuivat. En muista puhuneeni loppu päivänä mitään, minä vain olin, makasin sängyssä ja katsoin kattoon. Tuo päivä on kuin palapeli – palapeli joka ei koskaan tulisi olemaan valmis.
***
Kun sinut murskataan maahan, ja tunnet elämääsi kannattelevien pilareiden murtuvan yksi kerrallaan, tarvitset elämääsi silloin ihmisiä, jotka kannattelevat taakkaasi sen aikaa, että olet itse tarpeeksi vanha kantamaan sen.
Mutta mitä tapahtuu, kun ystäväsi lukeutuvat ihmiset katoavat, jättävät sinut yksin tummuuteen. Mitä tapahtuu, vaikka itkuisesta anelustasi huolimatta, löydät itsesi keskeltä huoneen lattiaa viiltämässä saksilla kylkeäsi auki.
Astuin epävarmoin elkein kouluni ovista sisään. Olkapäälläni oleva kassi tuntui entistäkin raskaammalta, vaikken ollut pakannut edes mitään turhaa.
Opettajain huoneen käytävästä astui englannin opettajani, joka tervehti minua tuttuun tapaansa, mutta tällä kertaa en vastannut hänelle. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun en vastannut kenellekään vastaan tulevalle ihmiselle. Nousin vain portaat ylös ja sulkeuduin huoneeseeni.
Katseeni osui seinälläni olevaan valokuvakollaasiin. Olin koonnut seinälleni erillaisia kuvia, sillä halusin koristaa tuota tylsän näköistä seinää.
Kaksi kuvaa vei huomioni. Molemmissa oli pappa ja minä. Toisessa olin kuumailmapalloilemassa, seisoin hymyillen korissa ja pappa seisoi edessäni. Hänen huulillaan oli vieno hymy, hän ei osannut hymyillä kuvissa.
Toisessa kuvassa hän hymyili. Hän seisoi vierelläni, minun päästyä ripiltä. Hymyilimme molemmat ja katsoimme suoraan kameraan. Pappa näytti niin onnelliselta ja tyytyväiseltä.
Otin kaikki kuvat alas seinältäni ja piilotin ne lipaston viimeiseen laatikkoon. En halunnut nähdä niitä kuvia ja miettiä, että nuo olivat ehkä viimeisimmät kuvat joissa minä ja pappa olimme kahdestaan – vain me kaksi.
Minua väsytti ja kävin sängylleni makaamaan. Aivan kuin kehostani olisi kadonnut kaikki energia ja varmuus. En ollut kuten ennen, en tihkunut energiaa ja positiivisuutta. Olin vain tyhjä kuori, joka makasi sängyllä ja yritti saada olonsa helpottumaan. Oli niin tunkkainen ilma, oloni oli tukkoinen ja raskas.
Varovainen koputus kuului oveltani ja tiesin kyllä heti kuka oli kyseessä. Pakottauduin ylös sängystä ja avasin oven. Välittömästi kaulaani syöksyi joukko ihmisiä. Oloni koheni heti, kun joku lohdutti minua. Ystäväni, he auttaisivat minut yli tästä. Heidän avullaan tämä kaikki tuntuisi helpommalta.
Meni viikko, niin tajusin istuvani keskellä huonettani – yksin. Tuuli piiskasi vanhaa kivirakennusta ja vanhoista ikkunoista veti. En tuntenut kylmää, katsoin vain eteeni ja pidin saksia kädessäni. Olin avannut saksien terät näkyviin ja laskin toisen niistä rannettani vasten. En katsonut käteeni, kun viilsin. Kokemattomana viilsin pinnallisen haavan, verta ei tullut nimeksikään. Sävähdin kipua, se sattui, mutta tuntui hyvältä. Unohdin hetkeksi henkisen kipuni, kun adrenaliini alkoi virrata suonissani.
Peitin kömpelösti haavani vetämällä hupparin päälleni. Kävelin ulos huoneestani ja menin keittiöön. Ystäväni olivat siellä, nauroivat kovaäänisesti. Loihdin jostain huulilleni pienoisen hymyn ja kysyin mitä he tekivät.
”Ollaan menossa laavulle.”
”Ai, ette katsokaan sitä leffaa tänään…”
”Ei meitä kiinnosta nyt leffa”
”Okei, ei se mitään, katotaan se vaikka huomenna?”
”Joo joo, haluatko tulla mukaan?”
Halusinko mukaan? Halusinko juoda?
Ennen kuin edes mietin, vastasin hymyillen, että joo, voin tulla. Ja niin istuin illalla laavulla, vieressäni paketillinen siidereitä. Muut vetivät alkoholia sellaisella tahdilla, että minua hirvitti. Olin joskus juonut van silloin tällöin puolikkaan siiderin ja silloinkin todella hitaasti.
Join siiderini niin nopeasti, että tunsin sen vaikutuksen melkein välittömästi. Oloni oli kevyt, todella kevyt. Viikon kestänyt raskaus oli kadonnut ja tuntui kuin olisin vapautunut mustuudesta. Elämä hymyili taas.
Humalluin lisää ja mieleni sekä kehoni ei pelannut yhteen. Kykenin ajattelemaan, mutta huomasin, ettei kehoni reagoinut ajatteluuni, menin vain sponttaanisti eteenpäin.
Sitten tuli se mies, joka haksautti minut. Hän näki, että olin humalassa, sekä todella kokematon. Olin uusi tässä piirissä, joten totta kai hän oli kiinnostunut. Ja niin löysin itseni tuon miehen kainalosta, kalja kädessäni. En edes pitänyt sen mausta, mutta join kun hän tarjosi.
Jossain vaiheessa alkoholi päätti palauttaa minut maan tasalle. Oloni ei kuulunut olla kevyt, joten palasin rämähtäen maahan. Minua alkoi ahdistamaan, katsoin muiden rellestämistä ympärilläni. Minua oksetti jokaisen käytös, miten he saattoivat olla tuollaisia. Katosin kirpeään talvi-ilmaan vetäämään happea. Nojasin laavun lumiseen kattoon ja katselin tähtiä. Ne näyttivät niin kirkkailta. Kuinka monta kertaa olinkaan pappan kanssa etsinyt pohjantähteä kirkkaalta taivaalta.
Laavun ovi aukesi ja tutut kasvot ilmestyivät näkökenttääni. Tuo äskeinen poika asettui viereeni nojailemaan vasten laavun kattoa ja katsoi myös taivaalle. Seisoimme siinä pitkän hetken, vain tuijottamassa taivaalle.
Puhuimme melkein kaikesta, olin hetken taas onnellinen. Nojasin hänen olkapäähänsä ja kuuntelin hänen rauhallisen tasaista puhetta. Olisin voinut olla siinä ikuisesti, vain katsella tähtiä ja kuunnella toisen ihmisen puhetta. Hetken, pienen hetken, olin onnellinen. Olin taas se normaali tyttö, joka rakasti muita ihmisiä ympärillään.
Mutta kaikki hyvä loppuu aikanaan. Löysin itseni pian omasta sängystäni, yksin kylmästä ja kolkosta huoneestani.
Alkoholi oli auttanut oloani hetkeksi, mutta nyt se kaikki raskas ja painava olo tuli takaisin räjähtävällä voimalla. En halunnut nousta sängystä, en vain kyennyt nousemaan. Vaikka alkoholi oli tehnyt oloni hetkellisesti hyväksi, niin nyt tuntui miljoona kertaa pahemmalta. Jopa niin pahalta, että olisin halunnut itkeä.
Istuin saunan lauteilla isäni vieressä ja katsoin tiiliseinä edessäni
”Me tapoimme pappan. Hän juoksi puhelimeen ja kuoli. Me tapoimme hänet…”
Uskoin noihin sanoihin, uskoin tosissani tappaneeni oman isovanhempani. Oli minun ideani soittaa, minä tapon hänet. Olin murhaaja, kylmäverinen murhaaja. Ilman minua pappa eläisi edelleen, hän olisi edelleen kanssamme.
Menin suihkun kautta omaan huoneeseeni. Yiritin itkeä, mutta itku ei tullut, se juuttui kurkkuuni. Yritin purkaa omaa oloani, mutta en saanut mitään ulos. Tunteet kasaantuivat vain tiukemmin ja tiukemmin, enkä voinut asialle mitään.
Murhaajan taakkaa oli todella vaikea kantaa ja minulla menikin aikaa uskoa tosiasia, etten ollut pappan kuolemaan johtava syy, vaan kalkkiintuneet verisuonet ja sydänkohtaus.
Mutta syöksykierteeni alkoi, aloin saamaan aina vain synkempiä ajatuksia päähäni, enkä päässyt enää omaa itseäni pakoon. Olin tappamassa itseäni sisältä päin eikä kukaan ollut tulossa väliin. Olin jo tässä vaiheessa jäänyt yksin, vaikken sitä myöntänytkään itselleni.
”Englannissa on tiettyjä lauserakenteita jotka noudattavat samaa kaavaa.”
Englanninopettajani ääni ei tavoittanut minua. Istuin vain paikallani ja pyörittelin huulirasvaani pitkin pöydän liukasta pintaa. Olin niin turta, niin turta, että luulin olevani kuollut.
Nauru kajahti takanani repivällä voimalla ja vilkaisin katsomaan olkani taakse. Siellä ystäväni nauroivat takapenkissä – ilman minua.
Tajusin tunnin loppuvan vasta, kun muut olivat poistuneet ja opettaja katsoi minua luokan edessä. Hänen kasvoillaan oli jotain tuttua, olin nähnyt tuon ilmeen ennenkin. Tuo ilme oli ambulanssikuljettajalla, joka katsoi minun seisomistani pihalla.
”Anu, onko kaikki hyvin?”
Loihdin kasvoilleni sen tutuksi tulleen tekohymyn, jonka olen koko elämäni osannut tehdä.
”On tietenkin.”
”Tiedän että olet kokenut rankkoja asioita, en syytä sinua jos haluat aikaa itsellesi. Voit aivan hyvin olla pois muutamalta tunnilta jos haluat, en edes laita sinulle merkintää poissaolostasi”
Hymyni leveni, mutta huomasin, ettei silmäni tulleet hymyyn mukaan kuten ennen, saatoin vain toivoa, että hymyni olisi tarpeeksi uskottava.
”Olen ihan kunnossa, hiukan vain väsynyt. Kiitos kuitenkin kysymästä. Mutta voisin mennä nyt, kauhea nälkä ja ruokalassa on nugetteja! ”
Pirteä ääneni oli vahva, niin vahva, että se ihmetytti minuakn. Oli niin helppo esittää iloista ja vahvaa persoonaa muiden edessä, mutta suljettujen ovien takana sain olla niin heikko kuin halusin. Sain itkeä rauhassa, huutaa tuskaani tyynyä vasten.
Ajan pitäisi korjata haavat ja tuskan hellittää, mutta minun oloni vain paheni. Se paheni tunti tunnilta ja löysin koko ajan lisää jälkiä kehostani. En viillellyt liian syvälle, juuri niin syvälle, että se sattui, mutta ei jättänyt suuria arpia. Saatoin myös tuntikausia raapia tiettyä kohtaa, se toimi viiltelyn korvikkeena, sain nautintoa pidempään.
Olin kömpelö peittämään jälkiäni, ehkä halusin jonkun huomaavan ne ja kyseenalaistavan jaksamukseni. Mutta kukaan ei tullut kyseenalaistamaan vointiani. Iloinen ihminen ei voi olla masentunut.
En jaksaisi pidempään, en enää kauan. Kävelin ystävieni luokse, he olivat taas lähtemässä laavulle. Minua ei enää edes kysytty mukaan, en ollut vaivan arvoinen. Katsoin ystäviäni pitkään, mietin mitä teen. He olivat jättäneet minut ulkopuolelle, en ollut heille enää mitään. Olin vain se henkilö, ketä valehtelisi asuntolanvalvojalle heidän olinpaikkansa. Olin kuin koira, jolle sanottiin heipat ovella, juuri ennen kuin ovi suljettaisiin perässä. Käyttäydyinkin kuin koira, olin aivan liian lojaali heille, yrtin niin paljon olla heidän arvoisensa. Mutta en ollut, en ollut heille mitään. Tummuus sisälläni kasvoi, mitä enemmän vietin yksin. En halunnut olla yksin, en halunnut itkeä loputonta ja tuskaista itkuani, en halunnut repiä itseäni hiljaa riekaleiksi. Halusin ystäväni takaisin, halusin nauraa yö myöhään tyhmille jutuille ja olla onnellinen.
Ennen kuin tajusinkaan, löysin itseni heidän huoneensa lattialta. Viimeisillä voimillani itkin ja anelin, pyysin heitä jäämään luokseni. Tarvitsin heitä jotta selviäisin, tarvitsin heidän tukeaan. Itkin niin paljon, että sieluuni sattui. En halunnut jäädä yksin, en halunnut vain katsoa heidän katoavien selkien perään.
Paljastin heille kuinka heikko olin, sillä en ole koskaan eläessäni näyttänyt itkuani niin selvästi, annoin sen kaiken tuskan murtautua ulos, annoin heidän nähdä kaiken – aivan kaiken.
Tärisin lattialla ja vuodatin kyyneliäni, samalla kun kuulin satoja vakuutteluja, en ollut jäämässä yksin, he eivät jättäisi minua. Rikkinäinen sieluni uskoi, luulin kaiken korjaantuvan. Mutta se ei korjaantunut, vain pahentui. Vakuutteluista huolimatta jäin yksin makaamaan lattialle, kun he käänsivät minulle selkänsä. Viimeisen Kerran katsoin heidän katoavien selkiensä perään, viimeisen kerran näyttäisin tuskaani kenellekään. Miksi näyttäisin kuinka paha minulla on, jos kukaan ei siitä huolimatta auttaisi minua?
Filmini katkeaa taas, mutta muistan sen tyhjyyden tunteen, sen loputtoman mustuuden josta en löytänyt yhtäkään valon pilkahdusta. Kaikki oli maalattu mustan eri sävyillä, eikä yhtäkään vaaleaa sävyä löytynyt.
Vihreät silmäni etsivät epätoivoisesti ulospääsyä, mutta sellaista ei ollut näkyvissä. Olin vain uppoamassa syvemmälle ja syvemmälle tähän tyhjyyteen, enkä tiennyt enää miten pääsisin pois.
Itkuni oli itketty, aneluni oli aneltu, olin yksin. Kukaan ei tullutkaan hakemaan minua, kukaan ei nähnytkään kulissieni taakse. Minut oli petetty ja jätetty, saisin nyt kestää kaiken ilman ketään tukijoukkoa. Pystyin vain enää hymyilemään, elämään puoli teholla. Aina aika ajoin rikkinäinen mieleni ei jaksanut esittää, saatoin vilauttaa esiripun taakse. Mutta kukaan ei siltikään tullut, kukaan ei pelastanut minua itseltäni.
Yritin piiloutua, yritin juosta tuota mustuutta pakoon. Mutta aina se löysi minut, aina se kietoi kätensä ympärilleni. Aluksi taistelin vastaan, mutta jossain vaiheessa lopetin sen. Ehkä siinä vaiheessa kun ketään muuta ei enää ollut, oli vain mustuus ja minä. Mustuus piti minua tiukasti syleilyssään ja kieltäytyi päästämästä, olihan se rakastanut minua koko tämän ajan, toisin kuin muut. Se ei lähtisi ja hylkäisi, se jäisi ja lohduttaisi.
Lopulta lopetin yrittämisen, en enää edes yrittänyt löytää valoa, halusin vain mustuuden. Se oli maailman ainoa asia, joka huomasi minut ja ahdinkoni. Se piti minua lähellään, näki muurieni taakse. Mustuus ei jättänyt minua vaikka kuinka itkin lattialla, se pysyi vierelläni ja itki kanssani samoja surun ja katkeruuden kyyneliä.
Mustuus tuuditti minut joka ilta rauhattomaan uneen, suojeli minua yön painajaisilta. Aina kun heräsin itkuuni, kertoi se kohta tuntuvan paremmalta, pian ei enää sattuisi, pian olisi kevyt olo. Minun pitäisi vain jaksaa vähän matkaa, jotta olisin valmis. Aina kun sain pienen pilkahduksen valoa elämääni, mustuus karkoitti sen, valo oli myrkyllistä. Valo oli petollinen, se hylkäsi heti jos sai paremman paikan jostain muualta.
Lopulta kun olin vajonnut tässä tyhjyydessä tarpeeksi alas, tunsin sen. Minuun ei enää sattunut, minuun ei koskisi enää jos luottaisin mustuuteen. Se kertoi miten voisimme olla aina yhtä, miten emme koskaan joutuisi sanomaan hyvästejä. Uskoin vihdoin huomisen olevan parempi, mustuus kertoi, että olin valmis.
Minä olinkin, olin valmis antamaan itseni mustuudelle. Olin valmis sulkemaan silmäni, jottei valo enää saastuttaisi niitä.
Suljin silmäni, olin valmis, tämän valmiimmaksi ei voisi tulla. Katsoin erillaisten lääkkeiden kasaa pöydälläni, päätin, että huomenna söisin ne kaikki. Eläisin vielä yhden päivän, tekisin kaikkea mitä haluaisin. Menin kauppaan ja ostin kaikkea makeaa. Jäätelöä, karkkia, leivonnaisia – aivan kaikkea. Söin ne kaikki. Söin niin kauan, kunnes kehoni petti ja oksensin kaiken ulos. Mutta silti tuntui hyvältä, olisin pian taas elossa, vapaa tästä kaikesta.
Katsoin lääkkeitä ja olin hetken aivan varma, että ottaisin ne. Olin jopa lajitellut ne jo koon, värin ja ulkomuodon mukaan. Mutta en koskaan ottanut niitä. Tajusin sen, kun huuhdoin ne vessanpöntöstä alas. En tiedä mikä sai mieleni muuttumaan, ehkä jokin suojelusenkelin tapainen laski siipensä ylleni ja suojeli minua itseltäni. Ehkä olin vain pelkuri, enkä uskaltanut viedä tätäkään asiaa loppuun asti. Tiesin vain, että joutuisin jatkamaan tätä yksinäistä taivaltani täällä maanpäällisessä helvetissä.
Mustuus kutsui minua, pyysi tulemaan luokseen. Anelin sitä odottamaan, nukahtaisin kyllä.
Mutta en nukahtanut, en koskaan lopullisesti. Joka päivä silmäni aukesivat uuteen päivään. Vaikka kuinka yritin, en nukahtanut. Mustuus alkoi käydä kärsimättömäksi, se ei halunnut odottaa enää enempää. Anelin sitä jäämään, se oli ainoa ystäväni.
Hortoilin hortoilemistani ja yhtenä päivänä löysin itseni seisomasta huoneen keskeltä, vieraiden ihmisten ympäröimänä. Hymyilin leppoisasti ja yritin parhaani, halusin olla normaalin oloinen. En halunnut näyttää heillekin kuinka rikki oikeasti olin. Jos näyttäisin, lähtisivät hekin, jättäisivät he minut yksin itkemään huoneen lattialle, kuten viimeksikin. Tämän käynnin jälkeen syntyi kuitenkin mustuuteen aivan pienen pieni särö, josta säteili aivan pieniä valohippuja.
Mitä useammin löysin itseni tuossa samaisesta huoneesta, keskustelemassa samojen ihmisten kanssa, kasvoi pienien valonhippujen joukko sisälläni. Olin saanut jalan kuoleman ja elämän erottavan oven väliin. En suostunut aivan vielä luovuttamaan. Ehkä minulla olisi vielä tarkoitus tässä elämässä, ehkä voisin katsoa edes pari päivää, oliko elämällä minulle jotain annettavaa.
Päivät muuttuivat viikoiksi, pian kuukausiksi. Mustuus alkoi käydä levottomaksi, se oli lähtemässä. Hätäännyin ja anelin sitä jäämään. Ei se voisi lähteä, se oli tukenut minua kun kukaan muu ei tukenut. Mutta mustuus ei jäänyt, sen oli pakko lähteä. Valo oli aivan liian kirkas. Mustuus ja valo eivät voi elää tasapainossa, ne syrjäyttävät toinen toisensa. Vaikka aluksi yritinkin taistella vastaan, syntyi tyhjyyteeni lisää valopilkkuja, kuin pieniä tähtiä. Lopulta tähtiä oli niin paljon, että niistä saisi kokonaisen universumin.
Yhtenä päivänä, aivan tavallisena sellaisena, mustuus oli syrjäytetty. Oloni oli raskas, mutta valoisa. Istuin ahtaassa pakettiautossa äänekkäiden ihmisten keskellä ja kuuntelin naurua. Mutta tällä kertaa nauroin mukana, en ollut enää ulkopuolinen.
Kapasin mustuutta, kaipasin sen lohduttavaa voimaa. Mutta kun katson tähtien väliin, näen mustuuden, siellä se kuiskaa hiljaa, ettei ole jättänyt minua. Se on edelleen luonani, vaikkei olekaan näkyvä. Kirkkainkin tähtitaivas on painettu mustalle kankaalle.
